Olipas iloista hyrinää ja puutarhurin mielihyvää kun kävin syynäämässä Ruusutien kukkapenkkejä. Jokakeväinen ihme on löytää valoa kohti mustasta maasta puskevat terhakkaat kasvit. Nämäkin! Oi, tuon olin unohtanut! Kohtaamisen riemuun sekoittuu huolekkuutta, miten maan alla on nuokuttu. Onhan lepoaikana kerätty tarpeeksi voimaa kiivasta kasvukautta varten?
Krookusten, posliinihyasinttien ja sinivuokkojen hetki on ohi tältä vuodelta. Pikarililjat, narsissit ja patjarikko ovat suloisia, mutta loppukevään tulppaaneja ja vaaleansinisiä lemmikkejä odotan kyllä innolla.
Tervehdittyäni monivuotiset ystäväni roiskautin niille kevätlannoitetta. Ruokakaupasta ostamani kukkasipulit kaivoin mullan alle. Kotona ikkunalaudalla esikasvatetut kehäkukat pääsivät kookosalustalta maahan. (Esikasvatus oli muuten oikeasti turhaa, koska nehän itävät ja kasvavat suoraan maahan kylvettyinä mainiosti, kun tämä vain tapahtuu riittävän varhain.) Leikkasin alas viimeiset talventörröttäjät eli jaloangervojen varret. Ja tietty kitkin vuohenputkea.
Kevyttä verryttelyä siis puutarhanhoidon tositoimiin.
Napsasin kotiinviemisiksi salaattiin ja leivän päälle köynnöspinaattia, karhunlaukkaa ja venäläistä rakuunaa. Ehkä istahdinkin loppuviimeksi pieneksi toviksi.
Sitä vain nyt ihmettelen viistorännän ja raekuurojen vuorotellessa, mikset sä jo tuu, keltainen toukokuu?