Kadriorgin puistoon pääsee vaikkapa ratikka nelosella Viru-keskuksen luota. Jos malttaa jättää väliin kauniin puiston houkutukset, joista suurimpia ovat nykytaiteen museo Kumu sekä pohjoispuolella oleva japanilainen puutarha, voi suunnata puiston laitamille huvila-alueelle ja siellä edelleen kaksikerroksiseen puutaloon osoitteessa Koidula 12.
Historiallisen talon alakerrassa on Viron kirjallisuuskeskus ja toisessa kerroksessa kotimuseo, jossa voi tutustua Viron kansalliskirjailija A. H. Tammsaaren ja hänen perheensä elämään. Natisevien portaiden yläpäässä aukeavat näyttelytila, jossa voi syventyä Tammsaare-aiheiseen tutkimukseen, sekä ovi kirjailijan kotiin. Viisihuoneiseen asuntoon astutaan eteisnaulakossa roikkuvan isännän ulkotakin ohitse.
Tammsaare on Viron Aleksis Kivi tai Väinö Linna, jonka luomat teokset sekä henkilöhahmot ja heidän sanomisensa värittävät virolaista kulttuuria ja retoriikkaa edelleen. Tuotannon keskeisen teoksen, viisiosaisen romaanisarjan Tõde ja õigus (Totuus ja oikeus) ensimmäisen osan ovat kaikki virolaiset lukeneet ainakin koulussa, se on kohustuslik kirjandus eli pakollista luettavaa. Sen uusimpia tulkintoja on elokuva vuodelta 2019.
Viron kirjallisuuden todellisen asiantuntijan ja Tammsaaren suomentajan Juhani Salokanteleen Nuoren Viron omatunto Kansalliskirjailija A. H Tammsaare (2017) on perusteellinen sukellus Tammsaaren elämään Viron historian myllerryksissä. Olen käyttänyt kirjaa lähdeaineistona tekstiini.
Miten Keski-Viron köyhistä oloista noustaan viehkon tallinnalaisen huvilan yläkertaan ja kansalliskirjailijan asemaan? Lähden liikkeelle talonpoikaisesta riihiasumuksesta 80 kilometriä Tallinnasta Tarttoon päin ja siirryn nuoren miehen völjyssä ensin vuosisadan vaihteen Tallinnaan ja sitten tämän ainoalle ulkomaanmatkalle Mustanmeren rannoille sekä takaisin Viroon. Laajaa tuotantoa vain sivuan. Lopuksi istahdan Koidula 12:ssa korituoliin kauniiden lasi-ikkunoiden äärellä ja kurkistan kirjailijan perhe-elämään.
Lähdepä mukaan! Jos sinulla on kaapissa jemmassa Kalevin suklaatia, se kannattaa nyt kaivaa esiin ja mussuttaa sitä saavuttaaksesi autenttisemman lukukokemuksen.
Anton Hansen syntyi vuonna 1878 Keski-Virossa sijaitsevassa Järvamaan maakunnassa. Kirjailijan pseudonyymi A. H. Tammsaare sisältää hänen nimikirjaimensa sekä hänen kotitalonsa nimen. Kotitalo eli perinteinen keskiajalta peräisin oleva virolainen maatalo poikkeaa tyystin keski- ja pohjoiseurooppalaisista lajitovereistaan sillä se on rakentunut kiukaalla lämmitettävän huoneen, riihituvan, ympärille. Ihmiset majasivat siis samassa rakennuksessa, jossa puitiin vilja.
Pyöröhirsiseinien kannattelema korkea ruokokatto näyttää nykykatsojan silmiin tunnelmalliselta, mutta muistaa sopii, että sisällä kammareissa telmittiin tiiviiksi tamppautuneilla savilattioilla. Sisarusparvelle eli Antonille ja hänen kuudelle veljelleen ja kolmelle sisarelleen ei jäänyt epäselväksi, miten kovasti rappiotilan ostaneet Peeter-isä ja Ann-äiti joutuivat puurtamaan saadakseen elannon suurperheelleen.
1800-luvun Virossa yhteiskuntaluokkien väliset erot olivat suuret – olihan maassa 700-vuotinen maaorjuuden historia. 1100-luvulla maan olivat valloittaneet saksalaiset ritarit ja 1700-luvulla Venäjä otti maan haltuunsa. Alistetulla ja sorretulla alkuperäisväestöllä kesti päästä kehittämään omia olojaan kahden vallan, vanhan saksalaisen varallisuuden ja venäläisen hallintokoneiston, alla. Virossa itsenäistymisaatteet tukahdutettiin nopeasti ja kansallismielisten rivit olivat kaikkiaan hajanaiset.
Peeter Hansen syntyi maaorjuuden aikana ja vanhasta feodaalisesta systeemistä vapautuakseen niin hänen kuin muidenkin talonpoikien piti ensin tehdä töitä suurmaanomistajilta vuokraamillaan pelloilla. Pikku hiljaa raataen ja kitkuttaen rahaa jäi sen verran säästöön, että hän pystyi ostamaan tilan. Vähitellen olojen parantuessa ja köyhän väestön saadessa ostettua itselleen maata levisivät myös kansallisuusaatteet ja alkoi kansallinen herääminen. Koulutus tarjosi köyhälle väestölle mahdollisuuden ponnistella eteenpäin elämässä. Anton Hansen pääsi ainoana sisaruksistaan aloittamaan koulunkäynnin, sisarukset jatkoivat työskentelyä kotitilalla, kun 8-vuotias Anton lähti opintielle.
Lukiolainen Anton Hansenista tuli vasta 20-vuotiaana, koska koulunkäynti keskeytyi aina välistä kun hänenkin apuaan tarvittiin kotitilan töissä. Maineikkaassa Treffnerin lukiossa Tartossa kypsyteltiin kansallismielistä henkeä ja virolaisuuden aatetta. Perustaja Hugo Treffner oli yksi harvoista kansallisista herättäjistä, tärkeä nokkamies, joka hääri monissa hankkeissa. Varsinaista Viroa ei edes ollut tuohon aikaan, olivat vain Venäjän keisarilliset kuvernementit eli pohjoisessa Eestinmaa ja etelässä Liivinmaa, joka ulottui Riikaan ja Latviaan saakka. Manner-Euroopasta kiiri Tarton yliopistoväen ja muun sivistyneistön piiriin uusia ajatuksia ja ismejä, jotka toimivat polttoaineena myös edistysmielisille lukionuorille.
23-vuotias ylioppilas Hansen muutti Tallinnaan ja ryhtyi vapaamielisen sanomalehti Teatajan toimittajaksi. Teataja (eli Tiedonantaja) oli ensimmäinen vironkielinen Tallinnassa ilmestyvä sanomalehti, joka oli perustettu pari vuotta aiemmin. Tallinnan väkiluku tuohon aikaan oli noin 75 000, josta kaksikolmasosaa vironkielisiä; lehti tavoittikin nopeasti suurelta osin kouluttamattoman lukijakuntansa. Teatajan lakkauttamisen jälkeen töitä löytyi toisten lehtien toimituksista. Kaunokirjallinen ura käynnistyi toimittajan työn rinnalla, kun Hansen kirjoitti maalaiselämää kuvaavia sekä yhteiskuntaa kritisoivia kertomuksia sanomalehtiin. Samalla hän otti käyttöön kirjailijanimensä A. H. Tammsaare.
Tammsaare palasi Tarttoon jatkaakseen opintojaan yliopistossa. Hän opiskeli oikeustiedettä vuosina 1908-11, mutta viimeisimmät lopputentit jäivät tekemättä, kuten sittemmin koko tutkinto, kun hän sairastui tuberkuloosiin. Tammsaare halusi kokeilla kansanparantajien hoitoja ja lähti Koitjärven kylään Pohjois-Viroon metsänvartijaveljensä luokse. Lääkäri ei innostunut moisista parannuskeinoista vaan passitti tubipotilaan etelään. Etelän leudommat tuuloset eli ilmanalan vaihto oli jokseenkin ainoa hoitomuoto viheliäiseen keuhkotautiin. Tammsaare vietti Mustanmeren rannikolla Sotsissa ja Kaukasialla puolisentoista vuotta. Krasnaja Poljana -nimisessä kaupungissa toimii Tammsaaren museo muistona tämän toipilasajoista. Myöhemmin hän kuvaili paikkaa tunnelmoiden:
’Voisin varmasti unohtaa kaiken: vaahtoavan Msõmtan, korkeilta kallioilta alas laskeutuvat vuoriojat, pilviin ulottuvat kalliot, upeat näköalat kaukaisuuksiin ja päällepäin puhtaalla kalliolla kasvavat metsät – mutta jasmiini tuoksuineen on edelleen mielessäni.’
Tammsaare palasi meri- ja vuoristoilmaston tervehdyttämänä veljensä hoteisiin. Ongelmat kuitenkin jatkuivat ja hän joutui suureen vatsaleikkaukseen, josta lääkäri oli etukäteen luvannut, että selviämisen mahdollisuudet olivat kaksi prosenttia. Onnistuneen (!) operaation seurauksena kirjailija joutui loppuelämänsä lepuuttamaan itseään puoli-istuvassa asennossa aterioiden jälkeen.
Veljen luona ja Kaukaasiassa vietetty jakso oli lopulta yli kahdeksan vuotta, se kesti ensimmäisen maailmansodan ja Venäjän vallankumouksen vuosien sekä vuoden 1917 Toompean kukkulan mellakan ja isänmaan itsenäistymisen yli. Aika oli kirjailijantehtävään kypsymistä: Tammsaare luki klassikkoja, seurasi maailman tapahtumia, kirjoitti lehtiartikkeleita, kertomuksia ja novelleja sekä teki käännöksiä. Tammsaare oli nyt nelikymppinen mies – nuoruus oli ohi ja maailma muuttunut monin tavoin.
41-vuotiaan Tammsaaren elämässä alkoi uusi ajanjakso kun hän vuosien jälkeen palasi Tallinnaan. Tutustuminen 18 vuotta nuorempaan Käthe Veltmaniin muutti elämän kaksi viimeistä vuosikymmentä lopullisesti. Pari oli tapaillut toisiaan alkuvuodesta, mutta kesken riiailun Tammsaare poistui keväällä jälleen veljensä luokse maaseudulle.
Tarina ei kuitenkaan päättynyt tähän, vaan heinäkuussa Käthe julkaisi kahden tallinnalaisen sanomalehden etusivulla naimisiinmenoilmoituksen. ’Sulho’ palasi kaupunkiin muutamia viikkoja myöhemmin ja muutti Käthen luokse. Pari myös avioitui, tosin vasta seuraavana vuonna. Uudessa Viron valtiossa oli mahdollista avioitua ilman kirkollisia toimituksia ja heidän avioliittonsa oli järjestyksessä maan toinen siviilivihkiminen.
Hämmästyttävä ja nopea vakiintuminen, tai siihen pakottaminen, selittyi pariskunnan tyttären Riitan mukaan Käthen raskaudella ja laittomalla abortilla, johon tämä Tammsaaren vaatimuksesta suostui saatuaan tältä vastineeksi avioliittolupauksen. Varmaa tietoa asiasta ei ole, mutta ilmeisesti kyseessä oli kuitenkin järkiavioliitto.
Käthe jäi Tammsaaren halusta kotirouvaksi 23-vuotiaana. Tammsaare noustuaan maalaisväestöstä herrasväkeen omaksui uuden yhteiskuntaluokkansa, sivistyneistön, arvot, joihin kuului porvarillisen kodin lisäksi rouva ynnä palvelija. Porvarillinen huoneusto antoi kuitenkin odottaa itseään, sillä Hansenit joutuivat vaihtamaan vuokra-asuntoja usemapaan otteeseen, kunnes 1932 pääsivät Kaidulakadun tilavaan perheasuntoon. Perheeseen syntyi kaksi lasta, Riita (1921-2004) ja Eerik (1928-1981).
Esikoisen syntyessä talouteen palkattiin palvelija. Koidulakadun kodissa ulko-oven vieressä oli perheen palvelijan huone. Ulko-oven pielestä löytyi moderni keksintö, ovikello, joka soi usein, olihan Tammsaare aikansa julkimo. Palvelijaa ohjeistettiin tiukasti vastaamaan kyselijöille, ettei työhuoneessaan kirjoittava isäntä ole kotona.
Palvelijan huone 
Henkilökohtaisen elämän lisäksi myös kirjailijuus sai uuden suunnan. Tähän asti lyhyempiä tekstejä julkaissut Tammsaare julkaisi ensimmäisen romaaninsa Kõrboja peremees (Korpiojan isäntä) vuonna 1922. Neljä vuotta myöhemmin ilmestyi ensimmäinen osa viisiosaisesta pääteoksesta Tõde ja õigus (Totuus ja oikeus). Se vahvisti lopullisesti Tammsaaren aseman maansa kansalliskirjailijana.
Romaaneja ilmestyi vuosittain ja laajaan kirjalliseen tuotantoon kuuluvat myös kaksi näytelmää. Ei sovi myöskään unohtaa monipuolisen kielimiehen (venäjä, saksa, englanti, ranska, suomi) maailmankirjallisuuden käännöksiä. Suomen kielestä viroon hän käänsi yhden ainoan teoksen, Lauri Pihkalan Poikien urheiluopin. Käännöstyö oli harmillisen vaikeaa, koska Pihkalan urheilutermeille ei löytynyt vielä tuolloin vironkielisiä vastineita.
Tammsaaren teoksissa keskeistä on 1800-luvun puolivälissä alkanut, reilun puolivuosisataa kestänyt yhteiskunnallinen muutos ja kehitys. Hän käsittelee ikiaikaisen agraarisen elämänmuodon murtumista ja sen henkisiä seurauksia sekä sukupolvien yhteentörmäystä. Tammsaaren kirjallisiin ansioihin kuuluu ymmärtäväinen maalaiselämän ja -väestön kuvaus, joka kumpuaa hänen omista vaatimattomista lähtökohdistaan. Teosten suuria teemoja ovat mm. syyllisyyden ja sovituksen kysymykset sekä äidin ja pojan suhde. Tammsaaren ihmiset ovat aina suhteessa johonkin heitä itseään suurempaan, luontoon tai historiaan, ja hän käyttää ihmiskuvauksessa hyväkseen myös raamatullisia arkkityyppejä.
Samaan aikaan Tammsaaren romaanien kanssa alkoi virolainen historiankirjoitus ja kansallisen identiteetin muovautuminen. Varhaisempi historiankirjoitus oli ollut baltinsaksalaisten saksan kielellä kirjoittamaa. Tammsaarta lukiessa aikalaiset kokivat, että romaanit avasivat heille heidän omaa historiaansa ja raskaita vuosisatoja vieraiden vallanpitäjien alaisuudessa; tosin vuosisatojen aikana talonpoikien asemassa oli ollut erilaisia vaiheita suoranaisesta orjuudesta taksvärkkijärjestelmään ja vapaatalonpoikiin.
Työteliäs kirjailija saattoi kirjoittaa kuusitoistatuntisia päiviä. Työhuoneessaan olevan tammipuisen kirjoituspöydän Tammsaare sai 50-vuotislahjaksi ylioppilasyhdistykseltä, se oli hänen ensimmäinen oma kirjoituspöytänsä. (50-vuotta täyttävän kirjailijasuuruuden kunniaksi järjestettiin muuten Estonia-teatterissa suuri juhla, johon sankari itse ei välittänyt osallistua.)
Tammsaare kirjoitti mustekynällä, koska ei pitänyt kirjoituskoneen äänestä. Meluherkkänä hän edellytti myös perheeltään täydellistä hiljaisuutta. Käthella oli vuode lastenhuoneessa ja Tammsaare nukkui työhuoneessaan yksin. Kun tasaisella ja selkeällä kaunokirjoituksella ruudulliselle paperille kirjoitettu teos valmistui, se oli valmis lähtemään suoraan painoon, eikä käsikirjoitusta juurikaan enää tarvinnut muokata.
Lastenhuone
Kesäisin Tammsaare lähetti perheensä lomalle rantakohteeseen ja jäi itse kaupungin rauhaan tekemään kirjoitustyötään tai maalaamaan ja tapitseeraamaan kotia. Kontrolloiva ja säntillinen kirjailija piti matkankin takaa tiukassa otteessaan nuorta vaimoa ja lapsia. Tallinnasta kiidätettiin postia useamman kerran viikossa, välistä päivittäin, Narva-Joensuuhun ja Pärnuun. Kirjeissä kerrottiin muun muassa kuinka monta minuuttia lapset saivat polskia kylmässä merivedessä. Kätheä hän neuvoi ja opasti kuin teinityttöä.
Hermoherkäksi kuvailtu Käthe suututti perheen palvelijoita, jotka vaihtuivatkin tiuhaan, hän tappeli vuokraemäntien kanssa ja tarkkaili omia vaihtelevia mielentilojaan loputtomiin. Miehensä kuoleman jälkeen Käthe suuntasi tarmoaan tämän papereiden ja perheen yhteisen kodin säilyttämiseen. Hän myös avitti hanketta perustaa kotimuseo.
Iloisenkeltaisen keittiön tuolilla nojaa Tammsaarella jatkuvassa käytössä ollut ruskea laukku. Tammsaare hoiti perheen ostokset kävelemällä päivittäin Kadriorgista Narva maanteetä Estonia-teatterin viereiselle torille. Vastuuntuntoinen ja huolehtivainen Tammsaare valitteli joskus, että suurin osa hänen valveillaoloajastaan kului arkisiin puuhiin; luovaa toimintaa oli hänen ajastaan kymmenesosa.
Tammsaare käytti vuosikausia samaa harmaata kalanruotokuvioista takkia – hän oli kuuluisa siitä – piittaamatta ystäviensä naljailuista, että voisi hankkia uuden päällystakin. Tammsaaren täyttäessä 50-vuotta sanomalehdessä julkaistiin hänestä kuva. Nyt torimyyjät tunnistivat harmaatakkisen asiakkaan, joka sulloi ostokset isoon ruskeaan nahkalaukkuun.
Syksyllä 1939 Tammsaare seurasi tarkasti poliittista tilannetta. Satojen vuosien aikana Viroon asettuneet saksalaiset oli määrätty muuttamaan takaisin Saksaan ja Neuvostoliitto oli isomman oikeudella perustanut maahan omia sotilastukikohtiaan. Virolaisten kohtalo huoletti ja kaiken yllä leijui uuden suursodan uhka.
Tammsaaren viimeiseksi jäänyt kirjoitus alkaa sanalla Truudus eli Uskollisuus. Siinä hän kehottaa uskollisuuteen omaa maata, kieltä, kulttuuria ja sen omaperäisyyttä kohtaan. Uskollisuuden tarve korostuu historian vaikeina aikoina, mutta on ainoa todellinen pelastus kansalle. Useasti julkaistua artikkelia pidetään hänen moraalisena testamenttinaan maanmiehilleen.
Iltapäivällä 1.3.1940 kirjoituspöytänsä äärellä kynä kädessä työskentelevä Tammsaare menehtyi sydänkohtaukseen täysin yllättäen. Salokannel esittää, että kuolema tuli oikeaan aikaan Tammsaaren elämäntyötä ja poliittista tilannetta ajatellen. Jos yhteiskunnallisesti aktiivinen kirjailija olisi elänyt ensin saksalais- ja sitten neuvostomiehityksen aikana, Stalinin vainot ja karkotus Siperiaan olisivat olleet hyvin todennäköinen kohtalo. Jos taas Tammsaare olisi reilun 70 000 maanmiehensä tavoin paennut Saksaan tai Ruotsiin, hänet olisi sensuroitu ja huolella poistettu koko neuvosto-Viron kirjallisesta kaanonista. Kuolema pelasti Tammsaaren tuotannon ja se hyväksyttiin esimerkkinä ’porvarillisesta’ klassikkosta ’oikeaoppisen’ ideologialtaan hyväksyttävän neuvostokirjallisuuden joukkoon.
Takki jäi naulaan. Sotavuosina kun oli pulaa kaikesta, siitä lyhentämällä ja kaventamalla sekä kaulusta ja hihoja muuttamalla ommeltiin käyttövaate Riita-tyttärelle.