Tätä tiesivät pulleat nuput mennä viikolla: Ruusutien päärynäpuu kukkii vitivalkoisena. Puu kasvaa säleikköön sidottuna kasvimaan laidalla rajaamassa aluetta ja tarjoamalla ohikulkijan silmälle kiintopisteen. Katseen kiinnittyessä lähellä tietä olevaan säleikköön syntyy syvyysvaikutelma ja puutarha tuntuu jatkuvan pidemmälle.
Perspektiiviä myös kauemmas menneisyyteen tarjoaa tämä kukkiva päärynäpuumme Pyrus communis. Lajikkeeltaan puu on Tonkovjatka, vanha venäläinen lajike, joka levisi tsaarin aikana Suomen suuriruhtinaskuntaan. Sitä on viljelty meillä ainakin vuodesta 1900 lähtien.
Idästä tullut Tonkovjatka oli tärkein päärynälajikkeemme vuosisadan alussa. Hedelmänviljelyharrastus noin yleensäkin oli erityisessä suosiossa toiseen maailmansotaan saakka. Suosiota siivittivät 1920-30-lukujen pitkät poikkeuksellisen lämpimät jaksot, jotka päättyivät ankariin pakkastalviin 1939-1942. Sodan tappioiden lisäksi menetettiin suurin osa kaikista hedelmäpuistamme.
Kesti vuosia saada hedelmänviljely uudestaan käyntiin ja se onnistuikin omenan osalta. Tätä oli avittamassa läntisessä naapurimaassamme järjestetty omenansiementen keräys. Opettajat jakoivat näitä keräyssiemeniä oppilailleen, minkä seurauksena meillä kasvaa edelleen tunnistamattomia lajikkeita. Tuontihedelmänä päärynä sen sijaan päihitti kotoisan sotia edeltävän tuotantomme.
Jos ohikulkija tiirailee spaljéen läpi aina vain kauemmas, alkaa näkökentässä vilahdella henkilöitä kuten Pietari Kalm, joka oli Turun yliopiston ensimmäinen professori, jonka alaan kuului myös pomologia. Hänen työnsä merkittävimpiä seurauksia oli hedelmäpuiden ja marjapensaiden viljelyn aloittaminen 1750-luvulla.
Näkökentässä vilahtelevat Johan Hisinger, joka perusti hedelmätarhan satoine puineen Fagervikin ruukin yhteyteen 1760-luvulla, sekä Nordenskiöldit, joiden Tuusulan kartanossa oli melkein 800 hedelmäpuuta kymmenkunta vuotta myöhemmin. Näiden ja muiden valistusajan edistyksellisten seurassa päärynäpuukin aloitti matkansa eteläiseen Suomeen.
Olimme sitoneet tiukan päättäväisesti, mutta kuitenkin niin lempeän löyhästi, ettei kuori vahingoittuisi, itsepölyttävän Tonkovjatkamme säleikköön neljä vuotta sitten.
Kasvualustaksi saviseen vanhaan merenpohjaan olimme lisänneet hiekkaa ja maata kuohkeuttavaa turvetta sekä lannoitteita. Olimme taputelleet maata kummuksi taimen juurelle ja toivoneet sille lempeitä tuulia. Mielissämme olimme jo puraisseet makeaa hieman rakeista maltoa. Olimme asettautuneet osaksi pitkää historiallista jatkumoa hedelmätarhureina.