Kavereiden kuvissa on vaaleanpunaisten pilvien invaasio. Hennon vaaleanpunaisista terälehdistä osa ujostelee supussa, kiireisimmät ovat jo venyttäytyneet täyteen mittaansa. Nuppuiset ja avonaiset, kaikki, huutelevat ihastelemaan itseään. Päivä on aurinkoinen, mistä tietää vaikka huomenna sataisi lunta, nyt on kiire itään.
Pakkaamme koriin pöytäliinan ja porsliinit ja lähdemme lounasmatkalle pikku Japaniin eli Roihuvuoren kirsikkapuistoon. Retkemme päämäärä on hanami eli kukkien katseleminen.
Rinteellä vaeltelee keväästä huumaantuneita, oksien lomassa hyörii selfieiden ja ylioppilaskuvien ottajia ja nurmikolla istuu eväsretkeläisiä. Oma puu, jonka juurelle asettua, löytyy vaivatta, vaikkemme ole lähettäneet japanilaiseen tyyliin edeskäypää sitä meille varaamaan.
Kirsikan kukkaan puhkeaminen ja täyteen loistoon avautuminen kestää joitain päiviä, ehkä muutaman viikon, jos lykästää, ja sitten se jo putoaakin ja lakastuu. Liikuttavan yksimielisyyden vallassa onnittelemme itseämme, että olemme täällä, juuri tämän puun juurella, juuri nyt.
Naatiskellessamme vaaleanpunaisista pilvistä, valkoisista pilvistä, lämpimästä kevättuulesta poskilla mieleeni tulee japanilainen käsite mono no aware, katoavan ja hetkellisen kauneuden synnyttämä kaihoisa tunne.
Vaikka on osa japanilaista mielenmaisemaa, mono no aware pystyy kuulemma todistettavasti koskettamaan myös toisesta kulttuuriperimästä tulevaa ihmistä. Luulisin, että kevättuulen ohella myös se kaihontunne hivelee poskipäillä.
Meikäläisistä kevätsäistä kirjoitti tankarunon jo keisari Udon kaudella hänen puolisonsa hovinainen, rouva Ise.
Sataa kirsikan
kukkaslunta ja lumen
kirsikankukkaa.
Minä kysyn keväältä:
lunta, kukkaa vai lunta?
Ise no Iratsume (n. 877 – n. 940)
Suom. Tuomas Anhava
Tämä haastaa meitä herkistymään kaihoisasti vaaleanpunaisten kukkasten kauneudesta tänään: kuka siis tietää, vaikka jo huomenna lumi peittäisi kirsikankukat.
